Lehmuksella on vanhastaan monta nimeä: pärkkä, pernu, lintti, liippo, rokoskapuu, vennäpuu, niinipuu. Puun mukaan on nimetty paikkakuntiakin, Suomessa Pernaja ja Virossa Pärnu. 

Sitkeä puu

Puistolehmus kestää kovia kaupunkioloja, kolhuja ja leikkaamista. 

Metsälehmus puolestaan on yleisin jalopuumme. Se elää jopa 500-vuotiaaksi ja saattaa sinnitellä onttonakin satoja vuosia. Ahvenanmaalla metsälehmus on rauhoitettu. 

Jos lehmus kaatuu tai muuten tuhoutuu, uudet vesat säntäävät kasvuun kannosta. Näin syntyy uusi monirunkoinen lehmus. 

Lehmusta on kunnioitettu parantavana, pyhänä hedelmällisyyden ja rakkauden puuna. Virossa ja Karjalassa näkee puita, joihin on sidottu värikkäitä kangassuikaleita tai joiden juurelle on jätetty pieniä lahjoja. 

Suomessakin tunnetaan uhripuu, jolle ennen vietiin viljasta ja muusta ruoasta ensimmäiset antimet. Talon lähelle istutetun lehmuksen on uskottu suojaavan salamaniskuilta. 

Lehmuksen siemenet ovat somia ja kovia. Suomessa ne eivät oikein ehdi kypsyä ennen talven tuloa, joten lehmus lisääntyy harvoin siemenistä. 

Niinipuu

Lehmuksen kuoren alta on tuhansien vuosien ajan kuorittu niintä. Sitkeästä niinikuidusta on valmistettu kalaverkkoja, köyttä, koreja, säkkejä ja mattoja.

Keskiajalla niinellä saattoi maksaa veroja. Lehmuspuuta on helppo vuolla. Siitä tehdään muun muassa leluja, kyniä, hiiltä ja muita piirustusvälineitä.

Lehmuksen lehdistä ja kukista voi valmistaa teetä. Mehiläishoitajat arvostavat tuoksuvaa lehmushunajaa erikoisherkkuna. 

Rauhoitettu puu

Suomen luonnossa jalava on harvinainen ja rauhoitettu. Puistoissa kasvaa vuorijalavia ja hauskanmuotoisia sateenvarjojalavia. Jalavan ”kolikkosiemenet ” sopivat vihreinä salaattiin, ruskeina leikkeihin ja askarteluun. 

Komea hevoskastanja

Komeakukkainen hevoskastanja ei kasva meillä luonnonvaraisena, mutta on istutettuna yleinen Etelä-Suomessa. Piikkikuoren alla kypsyneitä hedelmiä on käytetty hevosten lääkkeenä. Ihminen ei voi niitä syödä, sillä ne ovat myrkyllisiä.